Nightwish
long time no see? right?
onhan tässä menny jo kaks kuukautta ja aivan liikaa on tapahtunu siinä välis. se mistä puhuin viimeksi, että "tuleeko taas se suuri romahdus ja kaikki menee vituilleen?" niin se tuli. tosin ei silloin kun odotin. luulin, että olisin edes jaksanut seuraavan kouluvuoden alkuun ja sitten olisin romahtanut.
Olavi Uusivirta
näin unen, joka taisi pilata kaiken. aivan kaiken.
unessa olin koulussa, tietyssä luokassa, ja meillä oli alkamassa ruokatunti. muut menivät edeltä, minä jäin "tekemään tehtävän loppuun". kun kaikki olivat lähteneet niin kävin laittamassa luokan oven lukkoon. olin ottanut pienen pakastepussillisen verran lääkkeitä mukaan. vedin ne kaikki alle vartissa kurkusta alas. tässä unessa olin 'kaikkitietävä kertoja' ja muistan kun "kohtaus" vaihtui ruokalaan. näin kun kaksi luokkakaveriani istuivat syömässä ja toinen heistä lähettää minulle viestin: "ootko tulos?" lähetän hänelle sekavan ääniviestin, jossa puhun siitä kuinka olen tulossa heti kun pääsen ylös. lääkkeet alkoivat jo vaikuttaa. he huolestuvat. toinen lähtee etsimään opettajaa ja toinen juoksee alas luokan oven eteen. ovi on tietysti lukossa. opettaja saapuu ja avaa oven. minä makaan lattialla liikkumatta, todennäköisesti tajuttomana. end.
Antti Tapani Tuisku
herättyäni, muistaakseni keskellä yötä, aloin miettimään, mitä jos tuo voisi oikeasti onnistua? olin ollut sillä viikolla kipeä, mutta olisin ollut menossa kouluun seuraavana maanantaina. kun tarkistin lukujärjestyksestä, mikä tunti meillä olisi ruokatunnin kohdalla, olin pakahtua onnesta. se oli juuri se kyseinen luokka ja opettaja kuin unessa. aloin heti suunnittelemaan. tiesin, että olisin menossa viikonlopuksi kotia. tiesin, että äidillä ja sen kihlatulla oli jonkinlaisia lääkkeitä mikron yläpuolella olevassa kaapissa. suurin osa vaarallisista lääkkeistä on kumminkin lääkekaapissa, lukkojen takana.
kun sitten perjantaina menin kotiin niin yritin olla kiltisti. en olisi saanut olla mitenkään epäilyttävä. kun sitten tilaisuus koitti lauantai-iltana, kun kumpikaan ei ollut kotona niin kävin siellä mikron yläpuolella olevalla kaapilla. otin kaikkea mitä löysin ja missä luki jotain unen annosta tai rauhoittavasta. mukaan tarttui myös levyllinen oxynormeja. olin sunnuntai aamun ja päivän iloisella päällä.
Rammsteinin alkua
kun pääsin takaisin asunnolle, niin kävin suihkussa ja laittauduin. en ollut koko viikolla ollut missään ja minua tympi. lähdin kävellen kampusrantaa kohti. minulla oli se pakastepussi mukana. istuin kampusrannan niillä portailla ehkä puoli tuntia, kuunnellen samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. en vieläkään pysty kuunnella sitä kappaletta muistamatta sitä iltaa. älkää soittako minulle Placebon Song To Say Goodbye.
kun ajattelin, että tämä ehkä riittää niin päätin lähteä kaupungille päin. tarkastan aina taskuni, että onhan puhelin ja avaimet mukana (tai mitä nyt ikinä onkin taskuissani). taputin oikealla kädelläni vasenta kylkeäni kokeillakseni että puhelimeni on taskussa. se oli. taputin vasemmalla kädelläni oikeaa kylkeäni kokeillakseni että avaimet ovat taskussa. eivät olleet. paniikki alkoi hiipiä. pysyin ensimmäiset kymmenen minuuttia suhteellisen rauhallisena. "ne on varmaa vaan tippunu kampusrannan niille portaille kun laskin takkini". avaimet ei ollu siellä. "ne on varmaa tippunu siinä Frami D:n eteen kun laskin takkini maahan". avaimet ei ollu siellä.
siinä mä seisoin Frami D:n punaruskean tillitalon kulmalla. monta ajatusta pyöri päässä ja ainoa jota kuuntelin oli: "en voi mennä takas. mulla ei oo avaimii. ne pettyy. ne vihaa. en voi soittaa kenellekää kun sit ne tietäis et oon tääl. pitää vaan aikastaa..." olin niin pettyny itteeni. istahdin ja otin mun kangaskassista vesipullon ja sen pussin. mulla oli vain puoli pulloa vettä, joten en sais otettuu kaikkii lääkkeitä. otin sit vaan jotain. päädyin niihin oxynormeihin.
"Yliannostus voi aiheuttaa voimakasta uneliaisuutta ja pahoinvointia sekä johtaa myös hengitysvaikeuksiin. Yliannostuksen seurauksia voivat olla myös silmien mustuaisten pieneneminen, hengityslama, horrokseksi etenevä uneliaisuus, lihasten velttous, hidas syke ja alhainen verenpaine, nesteen kertyminen keuhkoihin ja verenkierron romahtaminen. Vaikeammissa tapauksissa seurauksena voi olla jopa tajuttomuus tai kuolema." Lääkeinfo.fisain kaikki kakstoista viis milligrammasta alas ja jäin odottamaan. kun tajusin, ehkä puolen tunnin jälkeen, että mitään ei tapahdu, menin omasta tahdostani makaamaan. loppu viimein makasin siinä kylmällä asvaltilla noin tunnin. kerran joku nainen kävi siinä kääntymässä ja kysymässä, että onko kaikki hyvin. valehtelin. minun "onnekseni" ambulanssi ajoi ohitte. kukaan ei ollu soittanu, kun ne puhu että ne oli tulossa just jostain toiselta keikalta. päädyin sitten Y-talon päivystykseen. soitin äidille. olin ajatellut pysyä vahvana kun soitin, mutta kun ensimmäinen sana teki tuloaan, niin tekivät myös kyyneleetkin. ehkä ennätysajassa äiti oli jo paikan päällä. äiti sanoi, että olisi ehkä parempi ilmoittaa vasta aamulla kavereille ja koittaa nukkua tämä yö. en totellut. kun mut oli siirretty jollekin vuodeosastolle, jonne sitten jäin myös yöksi, laitoin kavereille ääniviestin. ehkä olisi pitänyt kuunnella äitiä.
"You can put any face behind a mask. But be careful, because someone else might be pretending"
aamu oli yhtä odotusta. ensin odotin ehkä puolitoista tuntia psykiatria, joka arvioisi tilanteen. arvio oli aikuisten osasto T10. toiseksi odotin lähemmäs kahta tuntia kyytiäni sinne. tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun menin yksin osaston ovista sisään. ilman äitiä. no mutta olenhan mä jo "aikuinen". vietin osastolla, joka paljastui muuten ihan ok-paikaksi, kahdeksan päivää. olin koulusta pois kaksi viimeistä viikkoa. vituttaa.
kyllä tässä kahden kuukauden aikana on tapahtunut myös ihan hyvääkin! nimittäin mun kaverit pääsi ylioppilaiksi!!! niitä mentiin sitten juhlistaan vanhaan tuttuun Karmaan. mutta edes pienikään hyvä ei kestä kauaa.
jo kahden viikon päästä, kun pääsin pois osastolta, tuli kutsu kaupungin palaveriin. hekin olivat erittäin tietoisia tästä viime kertaisesta. se tiistai oli ehkä ensimmäinen kerta, kun taistelin itseni puolesta. myös hieman apujoukon avulla. mun sossut (+ joku kaupungin "tiimi", joka koostui lääkäreistä yms.) oli päättäny että se paikka missä asuin, ei enää riittäisi. "tarvitsisin" enemmän tukea. olin surullinen ja vihainen ja raivoissani ja peloissani samaan aikaan. koska olin ollu tietoinen palaverista jo ehkä viikkoa aikaisemmin niin olin jo miettinyt muutaman "vastalauseen". kun palaveri oli lähellä loppuaan, vedin viimeisen oljenkorteni. en olisi ehkä muuten itkenyt, ellei äiti olisi alkanut itkeä ensin. ja koska silloin kun itken en voi puhua "normaalilla" äänellä. olen yleensä hiljaa, mutta nyt huusin. "KUN MÄ KUOLEN SE ON TEIDÄN VIKA!". mutta päätös oli jo kuulemma tehty, enkä olisi voinut enää mitenkään vaikuttaa siihen.
muutosta tietoisena ajattelin, että pidän sitten oikeen kunnolla hauskaa. menin Karmaan "viimeistä kertaa" (spoiler! ei ollu viimeinen kerta eikä tulekaan olemaan!). ei sekään ollu ehkä parhain reissu.
juhannus, mökille, sukulaisia ja paska olo. olin mökillä perjantai - lauantai välisen yön, kuten aikalaille ennenkin. se on perinne. kun muut on ryyppäämässä, niin mä olen sukulaisten keskellä puhumassa mukavia. myönnän, kun lauantaina lähisuku saapu, niin olisin vaan halunnu hukuttautua siihen järveen mikä vieressä on. poltin jopa tupakkia mun mumman edessä. badgirl-Tiia. ollaan yleensä jääty mun serkkupoikien ja niitten vanhempien kanssa sinne lauantai-yöksi, mutta luojalle kiitokset että pari mun kaveria oli menossa Karmaan. se oli itseasiassa aika hyvä ilta! erittäin hyvä ilta.
Provinssi! olin jo keskiviikkona pakannu kaikki kamppeeni asunnolta, niin että torstaina ei olis tarvinnu ku sanoa heipat ja olisin saanu lähtee juoksujalkaa mennä Olavin eturiviin. tuli sit pari muuttujaa joidenka takia en sitten päässy eturiviin, mutta tärkeintä oli että näin ja kuulin. olin iloisena tämän yhden henkilön kanssa. en ollut enää iloinen kun Provinssin ensimmäinen päivä päättyi.
day two. näin mun kavereita, hetken. olin suurimman osasta aikaa yksin. näin kumminkin Tuiskun. välttelin tätä yhtä henkilöä. aloin miettiä.
day three. näin yhden tutun. olin taas kavereiden kanssa, mutta vain sen hetken. oon vahingoittanu itteeni vain pari kertaa, viilelly, mutta siitä on jo monta vuotta eikä viillot ollu syviä. nyt, tuona hetkenä, mä päätin tumpata tupakkini käsivarteeni. tähän pitänee mainita, että en kestä minkäänlaista kipua. en pystynyt edes painaa koko tupakkia, vaan sillä tavalla, että se hipaisi hieman ihoani. minulla on kumminkin kaksi pistettä käsivarressani. odotin aina, että kaverit katsoivat muualle tai että he keskittyivät puhumaan jollekin. kuulin lasin särkyvän. joku oli paiskannut viinipullon maahan. lasinsirpaleita. teräviä. mutta en voinut nousta ja hakea palasta, koska silloin kaverit olisivat nähneet. joku ylempi taho (varmaan Neftys) kuuli varmaan mut, sillä mun vieressä, käden ulottuvilla oli sirpale. yhäkin, kipua peljäten, aloin vain raaputtamaan ihoani. en painanut lujaa. sain kumminkin muutaman aika näkyvänkin (tosin nyt ovat poissa) aikaan. tuttu istui lähellä. Rammstein oli alkamassa ja lähdin liikkeelle. otin kumminkin sirpaleen mukaan. en kumminkaan käyttänyt sitä enää vaan heitin sen keikan aikana pois. kun keikka oli ohitse tämä yksi henkilö saapui luokseni erittäin humalassa. olin hänelle vihainen-välinpitämätön-tunteeton-narttu. hän pyysi minua taluttamaan häntä läheisellä risteykselle, josta häntä tultaisiin hakemaan. suostuin, mutta pidin roolini yllä. harmikseni hän tiennyt miksi olin vihainen. lähdin kotiin sen jälkeen. ei ehkä ihan ihanne Provinssi.
olen nyt asunut täällä uudessa paikassa neljä päivää. ei tämä nyt niin paha ole, mutta kaipaan takaisin.
yksi positiivinen asia unohtui. olen alkanut taas kirjoittamaan! tarkoittaako tämä sitä, että mm. uusi lääke auttaa? olen menossa parempaan suuntaan? vai että vielä pahempi romahdus on tulossa? en tiedä, enkä oikeastaan edes halua tietää.
ehkä lopetan tähän.
/ anteeksi tytöt, kun saitte tietää tätä kautta. jos siis luette tätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti