I am not as fine as I seem, pardon

  "MIGRAINE" by TWENTY ØNE PILØTS   

I'm inside my head, how do I get out of it?

                          "                           

olenko minä, kirjoittajana, saapunut nyt siihen pisteeseen että en osaa, tai pysty, enää kirjoittaa 

muusta kuin "rakkaudesta"? 

minä, ihmisenä, joka kumminkin tuntee monia tunteita, ei pysty kirjoittaa kuin kahdesta. 

luulorakkaudesta ja pienestä negatiivisesta sekametelisopasta, jonka ainesosiin kuuluu viha, pettymys, suru, katkeruus ja häpeä.

                          "                           

"oo vaa oma ittes niin hyvin se menee!"

miten voin olla oma itseni kun en tiedä kuka olen? kaikki on kopioitu jostain. tyylini, mielipiteeni, ajatukseni, luonteenpiirteeni, hitto jopa kirjoitustyylini! olen imenyt itseeni liikaa vaikutteita muista, että kadotin itseni. vai olenko ikinä ollut oma itseni?

kuka minua oikeasti ohjaa? kuka päättää mitä ja miten ajattelen? minä se en ole, that's for sure, vaan se on joku ulkopuolinen, mutta kuka? tiedostan kyllä heidät, mutta en vieläkään kunnolla tunne. kuulen heidät kaikki. he puhuvat minulle, toiset nätimmin kuin toiset, ja minä kuuntelen. he antavat ideoita minulle, joita joskus ainakin yritän toteuttaa. kun he tulevat ja lähtevät, en muista heidän käynneistään mitään. näen kyllä kaiken, mutta jo jopa parin tunnin kuluttua en muista mitä tunsin tai ajattelin. joskus puhuessani en usko, että se on minun ääneni. jopa sanatkaan eivät joskus tunnu omilta. aina en edes ohjaa omaa kehoani.

sukellan

tiedän silti, että jos sinä, pyörre, päätät itse imaista minut sisääsi niin minä en pidä mistään kiinni vaan 

 sukellan 

pelkään,

pelkään omaa reaktiotani, jos nyt ikinä ryhdyt ajattelemaan minusta niin kuin minä sinusta joskus.

pelkään,

että torjun sinut. vedoten siihen, että en kestäisi sitä samaa tunnerumbaa. sanoen, että tämä laiva lähti, myöhästyit vain vuodella.

pelkään,

että niistä pienistä tunteensiemenistä, joita minulla on nyt, alkaa kukkia jotain suurempaa kuin aikaisemmin. sanoisin itselleni, että tämä on virhe. en kumminkaan kuuntelisi.

pelkään,

       että pilaisimme sen, mitä meillä on nyt.

note to myself:

- älä tee listoja tietyistä asioista
- älä tee listoja yleensäkään
- vittu
- täähän on lista

1. 2. 3. 4. 5. 6.

Sitä on vaikea selittää, mitä omassa mielessä tapahtuu, kun et itsekään tiedä mitä siellä tapahtuu. Mutta koitin ainakin.

Tässä lista:

William Hartnell

-----------------------------------

Se on jännittävää, kun löydät jonkin tekstinpätkän ja samaistut siihen sataprosenttisesti. Se on jännittävää, koska vaikka olet ajatellut sitä mitä tekstissä kerrotaan, et ole ikinä itse pystynyt kirjoittamaan sitä. Se on jännittävää, miten joku toinen – vaikka jostain toiselta puolelta maata – ajattelee ja tuntee samoin kuin sinä. Se toinen pystyy kirjoittamaan ne kauheat, kauniit, surulliset ja rankat asiat niin kauniin sanoin, että se ei ole enää jännittävää. Se on kuin olisit löytänyt jonkun, jolla samanlaisia ajatuksia, mietteitä ja tunteita kuin sinulla. Se on pelottavaa. Myöskin hieman surullista, koska se toinen tuntee lähes samoin kuin sinä. ”En haluu et kukaan tuntis näin”. Muistan, kun ajattelin noin.

”You either say how you feel and fuck it up or say nothing and let it fuck you up instead” 

- Tumblr 

 

Patrick Troughton

-----------------------------------

“I didn’t want to write. I wanted to scream.” 

- Tumblr

Kirjoittaminen on aina ollu mulle selkeää. Puhuminen on ollu aina sitä harmaata aluetta, varsinkin ’vedä hatusta joku saatanan syvällinen monologi aikaa kaksi minuuttia ei saa pitää taukoja’ –puhuminen. Tarvitsen aina aikaa miettiä, mitä sanon, koska muuten puhun joko ihan helvetin typeriä juttuja tai sanat menee sekaisin ja alan sönköttämään. Varsinkin jos innostun. Yhteen henkäykseen mahtuu muutama sana liikaa ja puhe on muutenkin sekavaa, koska ajatukset menee niin nopeasti edellä. 

Kirjoittaminen on sen sijaan paljon helpompaa, koska silloin voin miettiä jokaisen kappaleen, jokaisen lauseen ja virkkeen, jokaisen sanan kunnolla. Toisinaan tulee kyllä niitäkin tekstejä kirjoiteltua, jotka on silputtu tai rutattu. Toisinaan en edes mieti mitä kirjoitan, joissakin tapauksissa nekin onnistuvat. Harvoin tosin. Kirjoittaminen aiheuttaa useammin pettymystä ja huonommuuden tunnetta kuin sitä onnistumisen tunnetta. Sellaisiakin kausia on olemassa – niin kuin viimeiset kolme viikkoa – että tekstiä vain virtaa. Huono puoli siinä on vain, että en saa sitä loppumaan. En saa sitä puukon iskemää haavaa sydämestäni tyrehtymään. Veri vain virtaa pois.

Kirjoittaminen on minulle pakokeino. Kirjoitan sitten omasta elämästäni, jotain missä on sekä omaa elämääni mutta myös fiktiota tai ihan jotain missä ei ole mitään järkeä. Minulta on kysytty, miksi kirjoitan käsin? Miksen vain kirjoita Wordillä? Kun kirjoitan käsin niin tunnen kuinka osa minusta lähtee kynän välityksellä paperille. 

“Never make fun of someone’s passion because that’s the thing that saves them from the world.” 

- Tumblr

 

Jon Pertwee

-----------------------------------

“The cuts may not seem visible to you, but I can see the thin white lines and remember when every single one of them happened, and why…” 

- Tumblr

Mut tunnetaan, tai ainakin pitäisi, siitä että en kestä pienintäkään kipua. Nyt puhun siis fyysisestä kivusta. Henkinen kipu ei satu enää. Tai no joskus sekin löytää oman rajansa, mutta kestän sitä paljon paremmin kuin fyysistä. Huolimatta siitä, etten kestä kipua, olen viillellyt. Olen saman aikaisesti vihainen ja onnellinen, etten ikinä pystynyt painamaan terää lujaa. Onnellisuus on varmaan itsestäänselvyys, koska minulla ei ole arpia. Vihaisuus siitä, koska minulla ei ole arpia. Olin silloin rohkea, että heikko. Jälkiä ei ole nähtävissä enää. Vain minä tiedän, missä mikäkin oli ja mikä oli minkäkin syy. 

“It has been said, ‘time heals all wounds’. I do not agree. The wounds remain. In time, the mind, protecting its sanity, covers them with scar tissue and the pain lessens. But it is never gone.” 

- Tumblr

 

Tom Baker

-----------------------------------

“I don’t easily trust people with my feelings. So when I trust you with all that I’ve got. Please don’t make me regret it…” 

- Tumblr

Luotan harvoihin ihmisiin. Ne harvat ihmiset tietävät aika lailla kaikki asiani. Kaikki tapahtumat elämästäni, joissa he eivät ole olleet mukana. Jaan tarinani ja luotan siihen, että he eivät mene kertomaan sitä kenellekään muulle. 

Olen luottanut myös vääriin ihmisiin. Jaoin itsestäni jotain henkilökohtaista, mutta he eivät olekaan jääneet. Lähtivät salaisuuksieni ja tarinoideni kanssa. Te siellä, jotka tiedätte asioitani, fuck you. 

Jos esimerkiksi kysyn sinulta joskus jonkin aivan irrelevantin kysymyksen tai kysyn neuvoasi/mielipidettäsi johonkin asiaan/tilanteeseen niin on 99,9% todennäköisyys, että minulle on tapahtunut jotain ja haluan jakaa sen kanssasi. Jos noin käy niin minä luotan sinuun. 

“Isn’t it funny how someone can make your heart beat so fast when you don’t want it to beat at all.” 

- Tumblr

 

Peter Davison

------------------------

“Do you still perform autopsies on conversations you had lives ago?” 

- Tumblr

Monista mun pahoista tavoista – liian monen askin polttaminen baari-illan aikana tai ruuan väliin jättäminen – yliajattelu on pahin. 

MENNYT:
En huonosta muistista johtuen pysty muistelemaan kokonaisia keskusteluja tai tilanteita, vain ne tärkeimmät kohdat pyörivät mielessä. Ja vittu ne ei vaan jätä rauhaan. Mitä olisin voinu tehdä toisin? Mitä jos olisin tehnyt toisin, mihin se olis voinu johtaa?

NYKYHETKI/LÄHIPÄIVÄT:
Tapaaminen kello 18:30? Treffit ylihuomenna? Miks se yks laitto tollasen viestin? Mitä se tolla meinaa? Mitä jos nään sen yhden jossain? Mitä mä voin sanoo? 

Ei sillä ole väliä, jos asia tapahtuu tänään iltapäivällä tai muutaman päivän päästä, jos se stressaa vähääkään niin en päästä irti. Ajattelen kaikki mahdollisuudet läpi, joskus jopa useaan otteeseen. Vuorovaikutustilanteissa, käyn läpi kaikki skenaariot mitä se toinen voisi sanoa. Tähän asti en ole ikinä onnistunut arvaamaan oikein. Tilanteen jälkeenkin alan miettiä, mitä se tarkoitti sillä yhdellä jutulla? Miks se katto mua sillä lailla?

TULEVAISUUS:
Harvemmin tulee ajateltua tulevaisuutta liikaa, mutta silloinkin kun tulee ajateltua niin sekin menee yli.
Pääsenks koulun läpi? Saanks töitä? Löydänkö ketään? Löytääks kukaan mua? Onnistunko ikinä missään?
 

Colin Baker

--------------------------

“I always ask myself this, “Can a broken girl fall in love?” I mean, yeah– the books and the movies say she can... But what about reality? Can she love someone and be love back?” 

- Tumblr

Niin voiko?
Niin ja voiko HÄNTÄ rakastaa?
Entäs poika?
Voiko hän rakastua?
Niin ja voiko HÄNTÄ rakastaa? 

ready for another bad poem?

"Pidät minua yhtenä suurena vitsinä. Ei se mitään niin minäkin. Sanot minulle ilkeästi ja puhut minusta rumasti. Minä nauran kanssasi, koska ne loukkaukset ovat tosia.

Mutta miksi sitten hajoan sisältä?"

"Olen vain pelkkä nukke, jolla leikitään. Nukkea esitellään kavereille juovuspäissä, jonka jälkeen leikkijä hylkää nuken etsiäkseen paremman. Nuken tunteita ei oteta huomioon, koska eihän sillä ole. Loppuviimein saan tyytyä leikkimään itse itseni kanssa."

"Haluaisin edes jonkun tähän viereeni makaamaan ja silittämään hiuksiani, vaikka kutiankin siitä. Mutta olen kyllästynyt siihen, että ne "jotkut" tulevat ja menevät. Haluan jotain, joka olisi edes hetken pysyvää.

Haluaisin sinut tähän viereeni makaamaan ja silittämään hiuksiani." 

"En osaa olla normaali-minäni, kun olemme kaksistaan. Vittu, en osaa edes puhua sinulle. Perkele, tältäkö tämä tuntui? 

Ihastuminen? 

Ei! Haluan tämän tunteen pois minusta. Ottaisin mieluummin vaikka Luciferin pääni sisälle, kuin tuntisin näin. 

Saatana."

"Vain unissani minun on hyvä olla.
En halua herätä."

"Olen aina pelännyt satutavani sinua. Sinä taas et ole koskaan pelännyt satuttaa minua. Mutta sitten kun olet satuttanut minua, minä rankaisen itseäni. Satutan itseäni, omaa kehoani, jolloin tajuamattani satutan myös sinua. 

En tiennyt, anteeksi. 

Luulin aina, ettet välitä minusta."

"Toivon, että jonakin päivänä osaisin päästää heistä irti. Jokaisesta, joka sai sydämeni lyömään eloisammin, käteni hikoamaan ja idioottimaisen hymyn kasvoilleni.

Toivoisin jonakin päivänä osaavani päästää heistä irti, koska heille ei käynyt samoin."

"En ole koskaan seurustellut, eikä minulla ole ollut ikinä sellaista luottohenkilöä, jonka viereen käpertyä. 

Joten silloin kun tulit elämääni ja osoitit kiinnostusta minua kohtaan, luulin todellakin, että olisit "se oikea". Olin väärässä, koska osoitit minulle vain yhtä tunnetta. 

Himoa."

"Mieleni on ehkä rikki ja sairas, mutta onneksi se ei ole samanlainen kuin sinulla."

"Myöhään yöllä, aikaisin aamulla, mietin: 

"Miksi päästit minut menemään?"  

"Mitä tein väärin?" 

"Milloin kiinnostuksesi loppui?" 

"Kuka se toinen nainen oli?" 

"Miksen minä kelvannut?""

"Kahvi kello iltaseitsemän jälkeen tuottaa minussa ajatuksia, jotka eivät anna minun nukkua."

"Vielä tänä päivänäkään en ymmärrä, miksi silloin yhtenä baari-iltana olit parittamassa minua jokaiselle miehelle? Luulin, että olisit halunnut viettää sen illan kanssani, mutta taisin olla väärässä. Katsoit jokaista muuta naista himoiten, mutta et minua. Miksi sitten edeltävällä viikolla olit kanssani samassa sängyssä ja suutelit minua? Miksi halusit minusta eroon tuona iltana? Mutta silti sen illan jälkeen tulit luokseni kuin et olisi ikinä edes katsonut muita naisia. 

Minähän se typerys olin, kun avasin sinulle oven taas jälleenkerran."

"Olen tullut siihen tulokseen, että en osaa kirjoittaa kuin rakkaudesta ja pettymyksestä. En osaa kirjoittaa itsestäni, koska uskon etten ole kirjoittamisen arvoinen.

Olen kuin se ruma mekko H&M:llä, kukaan ei edes ota minua pois rekiltä ja katso miltä näytän, mitä materiaalia olen tai mikä on hintani. Jos olisin tarpeeksi halpa niin ehkä joku kelpuuttaisi minut, vaikka ei pitäisi minua koskaan julkisesti päällä. Et näyttäisi hyvältä kanssani."

"Olen pilannut kaikki mies-suhteeni, koska en ole ikinä sanonut, mitä minä haluan. 

"Olin kovin vietävissä

kuin kevytrakenteinen varpunen"

Laulaa Samuli Putro. 

Menin aina heidän ehdoillaan. Kun he kutsuivat minua, olin kuin ne kyläläiset siinä susitarinassa. Paitis, että minä menin joka kerralla. En koskaan luullut, että ne olivat valheita. 

Ehkä he olivat myös niitä kyläläisiä. He kyllästyivät loppuviimein menemään sen pojan luokse, jolloin susi oikeasti tuli ja poika kuoli.

Minä ja he olemme samaan aikaan se poika ja kyläläiset, ehkä tosin eri merkityksissä." 

"Kohtasimme eileen.
Olit hyväntuulinen.
Tietysti olit, koska olit humalassa.
Olin vihainen,
mutta sinä et yhäkään tiennyt miksi.
Siksi laitoin pienet miesaivosi töihin.
Jouduin silti opastamaan.
Kysyin sitten suoraa
ja sinä vastasit.

"Bullshit"
ajattelin.

Annoin sinun kumminkin uskoa,
että olin antanut anteeksi.
Mutta ethän sinä kauaa luonani pysyt,
vaan lähdit,
taas jälleenkerran,
mykkänä pois. 

Mitä minun pitäisi ajatella tuosta?"

kello yksitoista yli yksitoista

"Sitä on vaan niin joskus vaikea selittää, mitä tunnen.

Olenko vihainen vai pettynyt?

Rakastunut vai pelkästään iloinen?"

"Vaikka olit aluksi mukava ja vaikka muutuit ilkeäksi. Se ei estänyt minua ihastumasta sinuun."

"Kun haluaisit olla joku toinen, mutta et tiedä olisitko silloinkaan onnellinen."

"Ihastuminen ei katso ikää, eikä sitä, että onko tämä minulle hyväksi."

"Kun katson itseäni peilistä, nään silmät toisen. Jonkun vieraan ihmisen."

"En pysty katsoa sua silmiin, koska silmät ovat sielun peili. Enkä halua sun etsivän jotain, mitä mulla ei oo."

"Meidän sydämet ovat kuin hehkulamppuja. Kun ne rikkoutuvat, niitä ei saa enää syttymään. Silloin pitää hankkia uusi ja se maksaa."

"Nykyään syntymäpäivänäni en iloitse lahjoista tai vieraista. "Hurraa! Olen taas lähempänä luonnolista kuolemaa.""

"Hiljaisuus on raastavaa, kun mikään ei ole harhauttamassa minua ajatuksiltani."

"Tähän päivään saakka olen tyytyväinen siihen mitä olen tehnyt elämäni aikana - niin hyvät asiat kuin pahatkin - koska ilman niitä tekoja en olisi se, joka olen tänään."

"Unissani elän elämää, jota en koskaan tule saamaan. Varsinkaan sellaista elämää, jossa sinä olisit osallisena."

"Onko minulla oikeus olla vihainen sinulle, edes silloin kun minä jopa peräti tunnen vihaa? Vaikka sinä et edes muista, mitä teit?"

"Minulla pitäisi olla post-it lappu otsassani, jossa lukisi: "Älä puhu minulle. Älä edes huomio minua. Kiinnostun liian helposti." Sillä ei ole merkitystä, oletko minulle ilkeä tai mukava. Saatan silti kiinnostua."

"Älä osoita minulla kiinnostuksen merkkejä, jos et oikeasti ole kiinnostunut. Minä yliajattelen. Minuutilleen sen jälkeen, kun lähdet kävelemään toiseen suuntaan, jään miettimään mitä tarkoitit sillä, kun otit vyötäröstäni kiinni ja suutelit minua. Ajattelen, että oikeasti pidät minusta. Sitten kun et laita enää viestiä, mietin: "Mitä tein väärin?"

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

joskus tykkään ajatella, että: "hitto vie, mähän oon itseasias ihan hyvä". ehkä tää vaan sattu olemaan tällänen päivä ja nyt tyyliin kuukauteen en saa minkäänlaista tekstiä aikaseks. onneks on nämä.

niin ja siis joku ei vielä tajunnu niin nämä on mun kirjottamia.

show me your darkness

Minä hukun.
Ei, minä kellun.
Pysyn juuri pinnalla,
mutta sitten kun en pysty enää kannattelemaan itseäni.
Minä hukun.



Rakkauden ja vihan välinen verho on muka ohut.
Minusta niiden väliin mahtuu monta eri tunnetta,
olematta kumpikaan niistä.

la tristesse durera toujours

Nightwish

long time no see? right?

onhan tässä menny jo kaks kuukautta ja aivan liikaa on tapahtunu siinä välis. se mistä puhuin viimeksi, että "tuleeko taas se suuri romahdus ja kaikki menee vituilleen?" niin se tuli. tosin ei silloin kun odotin. luulin, että olisin edes jaksanut seuraavan kouluvuoden alkuun ja sitten olisin romahtanut.

Olavi Uusivirta

näin unen, joka taisi pilata kaiken. aivan kaiken.

unessa olin koulussa, tietyssä luokassa, ja meillä oli alkamassa ruokatunti. muut menivät edeltä, minä jäin "tekemään tehtävän loppuun". kun kaikki olivat lähteneet niin kävin laittamassa luokan oven lukkoon. olin ottanut pienen pakastepussillisen verran lääkkeitä mukaan. vedin ne kaikki alle vartissa kurkusta alas. tässä unessa olin 'kaikkitietävä kertoja' ja muistan kun "kohtaus" vaihtui ruokalaan. näin kun kaksi luokkakaveriani istuivat syömässä ja toinen heistä lähettää minulle viestin: "ootko tulos?" lähetän hänelle sekavan ääniviestin, jossa puhun siitä kuinka olen tulossa heti kun pääsen ylös. lääkkeet alkoivat jo vaikuttaa. he huolestuvat. toinen lähtee etsimään opettajaa ja toinen juoksee alas luokan oven eteen. ovi on tietysti lukossa. opettaja saapuu ja avaa oven. minä makaan lattialla liikkumatta, todennäköisesti tajuttomana. end.

Antti Tapani Tuisku

herättyäni, muistaakseni keskellä yötä, aloin miettimään, mitä jos tuo voisi oikeasti onnistua? olin ollut sillä viikolla kipeä, mutta olisin ollut menossa kouluun seuraavana maanantaina. kun tarkistin lukujärjestyksestä, mikä tunti meillä olisi ruokatunnin kohdalla, olin pakahtua onnesta. se oli juuri se kyseinen luokka ja opettaja kuin unessa. aloin heti suunnittelemaan. tiesin, että olisin menossa viikonlopuksi kotia. tiesin, että äidillä ja sen kihlatulla oli jonkinlaisia lääkkeitä mikron yläpuolella olevassa kaapissa. suurin osa vaarallisista lääkkeistä on kumminkin lääkekaapissa, lukkojen takana.

kun sitten perjantaina menin kotiin niin yritin olla kiltisti. en olisi saanut olla mitenkään epäilyttävä. kun sitten tilaisuus koitti lauantai-iltana, kun kumpikaan ei ollut kotona niin kävin siellä mikron yläpuolella olevalla kaapilla. otin kaikkea mitä löysin ja missä luki jotain unen annosta tai rauhoittavasta. mukaan tarttui myös levyllinen oxynormeja. olin sunnuntai aamun ja päivän iloisella päällä.

Rammsteinin alkua

kun pääsin takaisin asunnolle, niin kävin suihkussa ja laittauduin. en ollut koko viikolla ollut missään ja minua tympi. lähdin kävellen kampusrantaa kohti. minulla oli se pakastepussi mukana. istuin kampusrannan niillä portailla ehkä puoli tuntia, kuunnellen samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. en vieläkään pysty kuunnella sitä kappaletta muistamatta sitä iltaa. älkää soittako minulle Placebon Song To Say Goodbye.

kun ajattelin, että tämä ehkä riittää niin päätin lähteä kaupungille päin. tarkastan aina taskuni, että onhan puhelin ja avaimet mukana (tai mitä nyt ikinä onkin taskuissani). taputin oikealla kädelläni vasenta kylkeäni kokeillakseni että puhelimeni on taskussa. se oli. taputin vasemmalla kädelläni oikeaa kylkeäni kokeillakseni että avaimet ovat taskussa. eivät olleet. paniikki alkoi hiipiä. pysyin ensimmäiset kymmenen minuuttia suhteellisen rauhallisena. "ne on varmaa vaan tippunu kampusrannan niille portaille kun laskin takkini". avaimet ei ollu siellä. "ne on varmaa tippunu siinä Frami D:n eteen kun laskin takkini maahan". avaimet ei ollu siellä.

siinä mä seisoin Frami D:n punaruskean tillitalon kulmalla. monta ajatusta pyöri päässä ja ainoa jota kuuntelin oli: "en voi mennä takas. mulla ei oo avaimii. ne pettyy. ne vihaa. en voi soittaa kenellekää kun sit ne tietäis et oon tääl. pitää vaan aikastaa..." olin niin pettyny itteeni. istahdin ja otin mun kangaskassista vesipullon ja sen pussin. mulla oli vain puoli pulloa vettä, joten en sais otettuu kaikkii lääkkeitä. otin sit vaan jotain. päädyin niihin oxynormeihin. 

"Yliannostus voi aiheuttaa voimakasta uneliaisuutta ja pahoinvointia sekä johtaa myös hengitysvaikeuksiin. Yliannostuksen seurauksia voivat olla myös silmien mustuaisten pieneneminen, hengityslama, horrokseksi etenevä uneliaisuus, lihasten velttous, hidas syke ja alhainen verenpaine, nesteen kertyminen keuhkoihin ja verenkierron romahtaminen. Vaikeammissa tapauksissa seurauksena voi olla jopa tajuttomuus tai kuolema." Lääkeinfo.fi

sain kaikki kakstoista viis milligrammasta alas ja jäin odottamaan. kun tajusin, ehkä puolen tunnin jälkeen, että mitään ei tapahdu, menin omasta tahdostani makaamaan. loppu viimein makasin siinä kylmällä asvaltilla noin tunnin. kerran joku nainen kävi siinä kääntymässä ja kysymässä, että onko kaikki hyvin. valehtelin. minun "onnekseni" ambulanssi ajoi ohitte. kukaan ei ollu soittanu, kun ne puhu että ne oli tulossa just jostain toiselta keikalta. päädyin sitten Y-talon päivystykseen. soitin äidille. olin ajatellut pysyä vahvana kun soitin, mutta kun ensimmäinen sana teki tuloaan, niin tekivät myös kyyneleetkin. ehkä ennätysajassa äiti oli jo paikan päällä. äiti sanoi, että olisi ehkä parempi ilmoittaa vasta aamulla kavereille ja koittaa nukkua tämä yö. en totellut. kun mut oli siirretty jollekin vuodeosastolle, jonne sitten jäin myös yöksi, laitoin kavereille ääniviestin. ehkä olisi pitänyt kuunnella äitiä.

"You can put any face behind a mask. But be careful, because someone else might be pretending"

aamu oli yhtä odotusta. ensin odotin ehkä puolitoista tuntia psykiatria, joka arvioisi tilanteen. arvio oli aikuisten osasto T10. toiseksi odotin lähemmäs kahta tuntia kyytiäni sinne. tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun menin yksin osaston ovista sisään. ilman äitiä. no mutta olenhan mä jo "aikuinen". vietin osastolla, joka paljastui muuten ihan ok-paikaksi, kahdeksan päivää. olin koulusta pois kaksi viimeistä viikkoa. vituttaa.

kyllä tässä kahden kuukauden aikana on tapahtunut myös ihan hyvääkin! nimittäin mun kaverit pääsi ylioppilaiksi!!! niitä mentiin sitten juhlistaan vanhaan tuttuun Karmaan. mutta edes pienikään hyvä ei kestä kauaa.

jo kahden viikon päästä, kun pääsin pois osastolta, tuli kutsu kaupungin palaveriin. hekin olivat erittäin tietoisia tästä viime kertaisesta. se tiistai oli ehkä ensimmäinen kerta, kun taistelin itseni puolesta. myös hieman apujoukon avulla. mun sossut (+ joku kaupungin "tiimi", joka koostui lääkäreistä yms.) oli päättäny että se paikka missä asuin, ei enää riittäisi. "tarvitsisin" enemmän tukea. olin surullinen ja vihainen ja raivoissani ja peloissani samaan aikaan. koska olin ollu tietoinen palaverista jo ehkä viikkoa aikaisemmin niin olin jo miettinyt muutaman "vastalauseen". kun palaveri oli lähellä loppuaan, vedin viimeisen oljenkorteni. en olisi ehkä muuten itkenyt, ellei äiti olisi alkanut itkeä ensin. ja koska silloin kun itken en voi puhua "normaalilla" äänellä. olen yleensä hiljaa, mutta nyt huusin. "KUN MÄ KUOLEN SE ON TEIDÄN VIKA!". mutta päätös oli jo kuulemma tehty, enkä olisi voinut enää mitenkään vaikuttaa siihen.

muutosta tietoisena ajattelin, että pidän sitten oikeen kunnolla hauskaa. menin Karmaan "viimeistä kertaa" (spoiler! ei ollu viimeinen kerta eikä tulekaan olemaan!). ei sekään ollu ehkä parhain reissu.

juhannus, mökille, sukulaisia ja paska olo. olin mökillä perjantai - lauantai välisen yön, kuten aikalaille ennenkin. se on perinne. kun muut on ryyppäämässä, niin mä olen sukulaisten keskellä puhumassa mukavia. myönnän, kun lauantaina lähisuku saapu, niin olisin vaan halunnu hukuttautua siihen järveen mikä vieressä on. poltin jopa tupakkia mun mumman edessä. badgirl-Tiia. ollaan yleensä jääty mun serkkupoikien ja niitten vanhempien kanssa sinne lauantai-yöksi, mutta luojalle kiitokset että pari mun kaveria oli menossa Karmaan. se oli itseasiassa aika hyvä ilta! erittäin hyvä ilta.

Provinssi! olin jo keskiviikkona pakannu kaikki kamppeeni asunnolta, niin että torstaina ei olis tarvinnu ku sanoa heipat ja olisin saanu lähtee juoksujalkaa mennä Olavin eturiviin. tuli sit pari muuttujaa joidenka takia en sitten päässy eturiviin, mutta tärkeintä oli että näin ja kuulin. olin iloisena tämän yhden henkilön kanssa. en ollut enää iloinen kun Provinssin ensimmäinen päivä päättyi.

day two. näin mun kavereita, hetken. olin suurimman osasta aikaa yksin. näin kumminkin Tuiskun. välttelin tätä yhtä henkilöä. aloin miettiä.

day three. näin yhden tutun. olin taas kavereiden kanssa, mutta vain sen hetken. oon vahingoittanu itteeni vain pari kertaa, viilelly, mutta siitä on jo monta vuotta eikä viillot ollu syviä. nyt, tuona hetkenä, mä päätin tumpata tupakkini käsivarteeni. tähän pitänee mainita, että en kestä minkäänlaista kipua. en pystynyt edes painaa koko tupakkia, vaan sillä tavalla, että se hipaisi hieman ihoani. minulla on kumminkin kaksi pistettä käsivarressani. odotin aina, että kaverit katsoivat muualle tai että he keskittyivät puhumaan jollekin. kuulin lasin särkyvän. joku oli paiskannut viinipullon maahan. lasinsirpaleita. teräviä. mutta en voinut nousta ja hakea palasta, koska silloin kaverit olisivat nähneet. joku ylempi taho (varmaan Neftys) kuuli varmaan mut, sillä mun vieressä, käden ulottuvilla oli sirpale. yhäkin, kipua peljäten, aloin vain raaputtamaan ihoani. en painanut lujaa. sain kumminkin muutaman aika näkyvänkin (tosin nyt ovat poissa) aikaan. tuttu istui lähellä. Rammstein oli alkamassa ja lähdin liikkeelle. otin kumminkin sirpaleen mukaan. en kumminkaan käyttänyt sitä enää vaan heitin sen keikan aikana pois. kun keikka oli ohitse tämä yksi henkilö saapui luokseni erittäin humalassa. olin hänelle vihainen-välinpitämätön-tunteeton-narttu. hän pyysi minua taluttamaan häntä läheisellä risteykselle, josta häntä tultaisiin hakemaan. suostuin, mutta pidin roolini yllä. harmikseni hän tiennyt miksi olin vihainen. lähdin kotiin sen jälkeen. ei ehkä ihan ihanne Provinssi.

olen nyt asunut täällä uudessa paikassa neljä päivää. ei tämä nyt niin paha ole, mutta kaipaan takaisin.

yksi positiivinen asia unohtui. olen alkanut taas kirjoittamaan! tarkoittaako tämä sitä, että mm. uusi lääke auttaa? olen menossa parempaan suuntaan? vai että vielä pahempi romahdus on tulossa? en tiedä, enkä oikeastaan edes halua tietää.

otsikko "la tristesse durera toujours" on ranskaa ja on englanniksi käännettynä "The sadness will last forever" Vincent Van Goghin kuuluisat sanat hänen kuolinvuoteellaan.

ehkä lopetan tähän.

/ anteeksi tytöt, kun saitte tietää tätä kautta. jos siis luette tätä.

kesä on täällä taas...

...istutaan hiljaa missä raiteet risteytyy

oon nyt viikossa kävelly kolme kertaa kaupungille, vain sen takia että saisin olla kauniissa säässä pihalla läppärini kanssa ja kirjoittaa. kirjoittamisesta ei ole tullu oikeen mitään, mutta kun ihmisiä on kaikonnu enemmän pois torilta, alan kuuntelemaan musiikkia. ja se on erittäin vapauttava tunne. olen myös istunut maassa ja kuunnellut Marinaa täysillä. olen ollut iloinen niin monena päivänä, että pelkään suurta pudotusta. pelkään, mitä mulle tapahtuu kesän jälkeen. tuleeko taas se suuri romahdus ja kaikki menee vituilleen?

kesä on tulossa. nauttikaa siis. 

voisin mennä polttamaan tupakin.

#sairaankaunis

Mielestäni tylsin metafora kautta aikojen on: "Mun elämä on yhtä vuoristorataa". Mutta se on taas osuvin. Mun elämä on ollu ja yhäkin on yhtä vuoristorataa.

Oon nyt lukenu muutan teidän sairaankauniiden julkaisuja miettinyt: "Viittinköhän minäkin?" No totta helvetissähän mä viittin! Oon nimittäin ollu (lähes) aina sellainen ihminen, joka miettii, mitä muut musta ajattelee. Nyt ajattelin heittää tuon ajattelutavan syrjään ja kirjoittaa, miten musta on tullu tälläinen. Sairaankaunis.

Lapsuudesta en muista paljoa, mutta mulle on kerrottu, että olin aina iloinen ja puhelias. Ulospäin olen ollut aina iloinen, koko ajan hymysuin ja nauramassa jonkun tyhmille jutuille. Mutta mikään ei kestä ainiaan. Kaikki alkoi mennä alamäkeä.

Ysiluokalla, yhden loman jälkeen, annoin luokanvalvojalleni lapun jossa kysyin: ”Onko koululla psykologia”. Ei ollut, mutta terkkarille voisin mennä puhumaan. Ja niin minä menin, mutta en puhumaan. Olin kirjoittanut kirjeen hänelle, jossa kerroin kaiken mikä minua vei alaspäin. Kirjeessä kerroin mm. kuinka minusta tuntui, että olin lihava, kuinka minusta tuntui, että koulu ei suju ja kuinka minusta tuntui, että en jaksa enää elää. Halusin kuolla.

Terkkari soitti minulle ajan nuorisoasema Steisille. Puhuin siellä Johannan kanssa. Kävin Steissillä jonkin aikaa, ennen kuin minulle tehtiin lähete nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Siellä sain puhua Sonjan kanssa. Tässä vaiheessa olen jo lukion ykkösellä. Vuosi on 2013. Se edellis kesä oli mennyt hyvin, kuten kaikki kesät minulla. Olin taas se iloinen Tiia. Mutta sitten koulu alkoi. Taisin tietää jo heti ensimmäisestä päivästä, että lukio ei ole minua varten. Jo ensimmäisenä päivänä taisimme puhua yo-kirjoituksista. En kumminkaan saanut sanottua kenellekään tästä kouluahdistuksesta. 

8.9.2013 oli sunnuntai-ilta. Koulussa oltiin oltu vasta noin kaksi kuukautta. Se oli jonkinlainen päähänpisto. En ollut suunnitellut mitään edes. Se vain tapahtui. Olin kotona. Äiti oli mennyt tupakille ja mä menin lääkekaapille. Otin, en edes muista montako, Imovane tabletteja. Mua ei edes jännittäny, en kyllä edes tiennyt toimisivatko ne, mutta odotin kuolemaa. Äiti on kertonut jälkeenpäin, että kun nousin sohvalta, niin en meinannut pysyä pystyssä ja hoipertelin. Taisin kaatua keittiön lattialle, en muista. Äiti vissiin soitti ambulanssin ja kuskit antoivat mulle varmaan lääkehiiltä, koska ainut asia minkä muistan siitä illasta, on paha maku suussa. Mut vietiin ambulanssilla Y-talolle. En muista mitään muuta.

9.9.2013 oli maanantaiaamu. Olisi koulupäivä ja mä olin Y-talolla makaamassa vuoteessa. Kavereille piti ilmoittaa, missä olin. Soitin yhdelle ja muitakin oli kuulolla. En muistaakseni pystynyt olemaan itkemättä. Pyysin heiltä anteeksi. 

Taisin peräti itse ehdottaa lääkärille, joka minua tuli katsomaan, että pääsisinkö Törnävän osastolle. Hän teki lähetteen. En muista kumpi ajoi, äiti vai isä, mutta pääsimme kumminkin Törnävän akuuttipolille. Siellä minulta kyseltiin taas lisää kysymyksiä. Halusin osastolle ihan vapaaehtoisesti. Pääsin T19 nuorisopsykiatrian osastolle. Ensimmäinen yö oli hirveä. Minua pelotti olla siellä.

Tuosta päivästä alkaen vietin kuusi viikkoa osastolla. Ja tuosta ensimmäisestä osastojaksosta alkoi myös ns. ”osastokierre”. 

Kun pääsin ensimmäisen kerran pois, niin jatkoin lukiossa (vuosi on 2014 ja taisi olla talvi). Alkuunhan se meni ihan hyvin. Olin ottanut kursseja pois niin että minulla olisi vain kolme jaksossa. Mutta silti, ne samat asiat alkoivat tulla päälle. Kirjoitin taas, tällä kertaa äidille. Minulla oli itsetuhoisia ajatuksia ja olin yrittänyt viillellä. Olin vihainen itselleni, kun en pystynyt ”kunnolla” viiltelemään. Mä ”viiltelin” aina suihkussa, koska silloin veri valui veden mukana viemäriin ja se ei sattunut niin paljoa. Pelkäsin (ja pelkään yhäkin) kipua. Olin vihainen, koska en pystynyt tappamaan itseäni. Uusi reissu osastolle. Enää minua ei pelottanut olla siellä. Tällä kertaa olin vähemmän aikaa (neljä viikkoa). Päätimme silloisen omahoitajan kanssa, että lukio jää nyt sikseen. Enää en sinne palaa. Keksimme sopivan ratkaisun, Ammattistartti. Menin kesken lukuvuotta sinne, kerkesin olla siellä kaksi kuukautta ennen kesälomaa. Aloitin tuolloin myös terapian (toisen) Johannan kanssa. Vielä tänäkin päivänä käyn hänen luonaan.

Kesä meni jälleen hyvin.

Olinkohan mä kerinny olla peräti kaksi viikkoo Ammattistartilla (ja vuosi on 2015, syksy), kun päätin että ei enää. Olin ottanut isäni kihlatun Sirdalund – lääkkeitä. Ne eivät olisi voineet tappaa minua, mutta se ajatus rauhoitti minua. ”Jos otan nyt näitä, niin ehkä kuolen tai joudun koomaan”. Kouluun asti kumminkin pääsin ja siellä lääkkeet alkoivat vaikuttaa, minua väsytti liikaa. Laitoin viestiä äidille ja sitten opettajalleni. Äiti neuvoi laittamaan isälleni viestiä, koska hän olisi lähempänä ja kerkeisin aikaisemmin hakemaan. Opettajani antoi minulle luvan. Iskä haki mut. Kun pääsimme äidin luo, mietimme mitä tehdä. Päädyimme menemään akuuttipolin kautta osastolle, taas. Tämä oli kolmas kerta. Sain uuden omahoitajan. 

Olin taas osastolla muutaman viikon ja mietimme mitä tehdä, että mun elämä ei menisi osastolla hyppäämiseksi. Olin tuolloin 17 ja kun täyttäisin 18, niin en enää pääsisi nuorten osastolle. Sovimme lääkärin (taas uuden) kanssa, että alkaisimme pitää Interval – jaksoja, jolloin olisin 5-7 päivää osastolla ja näin näkisimme miten minulla menisi. Ajatuksena oli, että kun tietäisin milloin saan hoitoa, niin minulla olisi rauhallisempi olla koulussa. 

Se minkä kaikki sanoivat olevan omituista, oli että minä viihdyin osastolla. Interval – jaksot olivat erilaisempia kuin itse ”normaalit” osastojaksot. Minäkin olin erilaisempi. Minä pidin hauskaa osastolla. Olin seurana hoitajille ja muille nuorille. Aloin pitään ns. ”ajatusvihkoa” (ei, se ei yhäkään ole päiväkirja) kolmannesta osastokerrasta asti. Se säilyi aina sinne viimeisempään Interval – jaksoon asti. Yhteensä mua on kirjattu sinään ja kirjattu ulos yhdeksän kertaa. Yhdeksän kertaa mä ramppasin osastolla ja joista viisi olivat ”iloisia” (eli Interval) kertoja. En tiiä arvaako sitä, mutta kiinnyin osastoon ja se hoitajiin, erittäin paljon. Mulla meni monta kuukautta, ennen kuin pystyin irrottamaan itseni koko paikasta ja ihmisistä siellä. Ehkä olen vieläkin hieman kiinni siinä paikassa. Ja koska kuuntelin siellä paljon musiikkia niin ne samaiset laulut, joita kuuntelen vieläkin, tuovat muistoja mieleen. Eli älä usko lauluihin.

Yhdellä kerralla, joko osastojaksolla tai Interval, minulla alettiin epäillä kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Alkujaan mun diagnoosini on F32.8 eli epätyypillinen masennus. Nyt vasta viime vuonna, 2015, mulla todettiin ja virallistettiin F31.9 eli määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö. 

Nyt osastoajat ovat ohitse ja mä elän elämääni nii hyvin kuin pystyn. Otan lääkkeeni (Abilify 15mg) joka aamu ja se oikeasti auttaa, koska huomaan eron päivissä, milloin olen ottanut se ja milloin en. Silloin kun olen unohtanut ottaa niin tunteeni pomppivat. Pienetkin asiat vievät alas tai ylös. 

Olen onnistunut tekemään asioita, joita en ikinä olisi uskonut tekeväni. Olen saanut rohkeutta itselleni lisää. En tiedä sitten, johtuuko se siitä, että olen kasvanut ja ”aikuistunut” vai sitten johtuuko se myös mun voinnista? Olenko alkanut voimaan niin paljon paremmin, että ne asiat, jotka olivat aikanaan ylitsepääsemättömiä, ovat nykyään niin helppoja? Ehkä tää tästä.

kello 7:40

otin tämän kuvan tasan kello 7:40, koska bussini oli juuri kääntynyt tielleni.
harvoin pääsen matkaamaan tuolla bussilla, yleensä kuljen 7.12 bussilla,
jotta kerkeäisin kahdeksaksi kouluun.

--------------------------------------------

kuolen harvoin, mutta kun kuolen niin kuolen kunnolla.
kuolen harvoin ilosta, sillä en yleensä ole niin iloinen.
en ole yleensä niin iloinen, että se olisi kuoleman arvoista.

tämä päivä oli poikkeus.

löysin yhden suhteellisen vanhan kirjoitelman hänestä.
se tyyli, miten olin kirjoittanut hänestä sai minut iloiseksi.
olin mukamas niinkin rakastunut,
mutta se kirjoitelma onkin melkein yksi parhaimmistani.
se sai minut melkein itkemään.
outoa, että oma kirjoitelma saa itkemään, eikö?

en ehkä tunne enää samoin, vaikka tosin kaipaan sitä tunnetta,
ja sitä kuinka kauniisti sain kirjoitettua niin itsestäni ja hänestä.
mutta en tunne näin enää tätä henkilöä kohtaan.
luulen olevani ylitse hänestä,
mutta mitä jos en olekaan?

soitetaan silmät kii, väsynyttä Wonderwallii

kauan odotettu keikka on ohitse ja en voisi olla onnellisempi! keikka oli yhtä energinen kuin olin odottanutkin ja Olavi, hän vain jaksaa pomppia. nyt mulla on paljon, oikeesti paljon, siis 175 kuvaa (alunperin niitä oli liki 400, mutta poistin heilahtaneimmat) joita voin sitten tuijotella kun tulee vähän paskempi päivä.

K I I T O S   O L A V I   U U S I V I R T A!

Olavi

Toton Africa feat. Tuomo

------------------------------------

Syntymäpäivä

------------------------------------

Kultaa hiuksissa

------------------------------------

Toinen

------------------------------------

Tanssit vaikka et osaa

------------------------------------

Herää, kaunokaiseni!

------------------------------------

Kolumbus

------------------------------------

Tahdonko kuitenkin sut takaisin?

------------------------------------

Olet elossa

------------------------------------

Tervetuloa

detta är svårt att säga men...

...jag gillar dig.

och du inte gillar mig.

du idiot.

du märker inte att jag gillar om dig.

jag älskar dig även om du inte märker det

muistot muuttuvat päiväuniksi

Panic! At The Disco - House Of Memories

minulla on tapana kehittää mielikuvia.

mielikuvia jostakin minulle tapahtuneesta asiasta.

asiasta, jonka muokkaan kumminki haluamakseni.

halua tehdä jotain, mihin minulla ei olisi “oikeassa” elämässä rohkeutta

-----------------------------------

muistoni, niistä muokkaan itselleni unia.

muistoni joistakin tapahtumista, ihmisistä tai joskus vain yhdestä lauseesta. 

esim.

sinä sanoit minulle asian, joka merkitsi minulle jotain. oli se sitten hyvää tai pahaa. se oli vain yksi lause tai melkeimpä virke. seuraavana iltana, kun menin nukkumaan, mietin lausettasi. suljin silmäni ja aloin kehittämään uutta tilannetta lauseen ympärille. mikä olisi voinut mennä toisin? mitä minä itse olisin voinut tehdä toisin? mitä muuta sinä olisit voinut sanoa? kaikkea tätä. kun olin ns. "valmis" niin voin kelata mielikuvaa miten lystään. toistaa jonkun "kivan" kohdan useaan otteeseen tai sitten mennä koko mielikuvan moneen kertaan läpi. 

 

- minulla on wordissä lauseita, lainauksia, 5733 sanaa. niistä melkein jokainen voisi kertoa sinusta

it comes in waves

“

It's better to burn than to fade away

It's better to leave than to be replaced

”

joskus vain haluaisin lähteä, enne kuin mitään kauheaa tapahtuu.

sanoa kaikille jotain kivaa ja sitten vain lähteä

tai sitten ei sanoa mitään.

lähteä vain.

hiljaa.

joskus vain haluaisin kuolla, ennen kuin kukaan kerkeää estämään.

ei sanoa kenellekään mitään.

lähteä vain hymyillen.

hiljaa.

uneni ovat liikaa minulle

Olen elänyt kahvin voimalla siitä saakka, 

kun tajusin että en voi nukkua.

En voi nukkua,

koska sinä tulet uniini liian usein.

Tulet uniini niin usein,
että se vie minulta halun nukkua.

En halua nukkua enää,
koska silloin näen sinua liikaa.
Ja jos näen sinua liikaa,
kiinnynkin liikaa.

Ja kun olen kiintynyt…
minun on vaikea päästää irti.

huulet kun vaihtuu hampaisiin

minä olen ihastus.

minä olen hermoraunio.

minä olen ihminen.

minä olen nainen.

minä olen paha olo.

minä olen ilo.

minä olen synkkyys.

sinä olet rakkaus.

olin kirjoittanut kirjeen, joka meni näin:

”olen kirjoittanut sinusta niin rakastavaisella tavalla kuin vihaisella. inhosin itseäni, kun pidin sinusta. mutta en mahtanut sille mitään, että kun olin huonoimmassa kunnossa ikinä, niin sinä tulit ja autoit minua. olen aina ollut heikkona apua tarjoaville ihmisille. olit siinä, kun olin huonoimmillani. huomasin itsessäni, kuinka aloin kiintyä sinuun liikaa. tajusin, ettei tämä ollut enää normaalia. aloin kehittelemään päässäni mielikuvia (ja hei, minähän olen hyvä niissä, jos muistat). sinusta tuli pakkomielle, jota en voinut vielä silloin myöntää itselleni. mutta sitten, kun huomasin ajattelevani sinua jopa silloinkin, kun me emme olleet nähneet moneen kuukauteen niin minä tajusin että tämä ei ole oikein. tämä ei ole oikein minulle. minä luulin rakastavani sinua, mutta todellisuus oli muuta. olin kiintynyt sinuun kyllä, mutta oliko se hyväksi minulle? ei. välitän sinusta vieläkin sen verran, että näen unia sinusta. nyt kun olen paremmassa kunnossa kuin koskaan ja ajattelen sinua, niin en ajattele sinua enää sillä lailla. minä hymyilen nyt ihan oikeasta ilosta, jota minä itse tuotan. mutta sinä. sinä saat siitä vieläkin kirkkaamman hymyn.

anna anteeksi minulle, sillä tiedän että sinä tiesit miten tunsin sinua kohtaan. anna anteeksi minulle, koska minä en voi antaa anteeksi itselleni.”

----------------------------------------------------------

ote unestani, jossa olin kirjoittanut kirjeen henkilölle y.

uneni kirje ei ehkä juuri sanasta sanaan mennyt noin,

mutta pääkohdat ovat täysin sanasta sanaan.

----------------------------------------------------------

heräsin sekalaisin miettein.

uni, se oli kuin kaunis lopetus tälle kaikelle.

olenko nyt vapaa?

huuda sun äänihuulet rikki ja poikki

haluaisin huutaa: 

ilosta, lauluista, pahasta olosta kauniista sanoista, koulusta, ärsytyksestä, ihanuudesta ja hänestä. 

haluaisin laulaa,
haluaisin runoilla keskikesän yössä yksin ja kuunnella kauniita lauluja,
olla rauhassa.
ei kiirettä minnekään.

olisi vain minä ja musiikki ja kauniita sanoja,

olen onnellinen (mitä sä luulit?)

en ole hetkeen ollut näin onnellinen.

olen tasapainossa (melkein)

(mitä nyt välillä huonoja tunteja)

pure sun huulet yhteen,ota taas se ilme

joku muu kuvailisi tätä varmaan rakkaudeksi, mutta mihin?

elämäänkö? henkilöönkö? esineeseen? asiaan?

olet nuori ja kaunis, mutta kuka se on kun huutaa

haluan omistaa tämän kappaleen onnellisuudelle.

--------------------------------------------------------------------

nuori ja kaunis // olavi uusivirta, anna järvinen

10 months ago

"At the age of 15 I planned that I will never see the day I turn 18. And now I’m almost 18 (July 19th) and I’m still here, breathing. I don’t know who should I thank or should I thank anyone. Because now I have hypothesis that I will kill myself at the age of 30. Remember, it’s not a plan, it is hypothesis."

----------------------------------------------------------

minulla ei ole mitään muistikuvaa, että olisin kirjoittanut tälläistä.

nykyään en tiedä mitä mieltä olen asiasta…

olisiko parempi, että en näkisi itseni täyttävän kolmekymmentä?

olisiko parempi, että en kasvaisi ikinä aikuiseksi?

keltainen talo ja uudet lasit

sain tänään uudet lasini ja rakastan niitä.
taivas oli erittäin kaunis maanantaina ja olen ollut iloinen.
olen ollut niin iloinen, että en ole varma, onko tämä "todellista" iloisuutta.
vai haluanko kaiken olevan hyvin, koska pelkään romahdusta?

2015

t a m m i k u u 
kun vuosi vaihtui, en ollut kotona, enkä kaupungilla katsomassa ilotulituksia.
olin toisessa kodissa,
psykiatrisella osastolla.
se ei ollut ensimmäinen kerta, mutta ei ollut viimeisinkään.
koulukin jatkui (ammattistartti)
oli hautajaiset.

h e l m i k u u
oli bileet, jossa tapasin hänet.
iso riita kavereiden kanssa.
uusi reissu osastolle, tälläkin kertaa iloisissa merkeissa (intervalli jakso)
iloinen viikko.

m a a l i s k u u
neuvottelu,
terapiakäyntejä.
tylsä kuukausi.

h u h t i k u u 
uudet bileet.
taas intervalli-viikolle osastolle (ihana viikko)
olisi pitänyt olla työssäoppiminen,
mutta päädyin osastolle.
tällä kertaa en hyvistä syistä.
olin siellä vähän yli viikon.

t o u k o k u u
soveltuvuuskoe lähihoitaja-puolelle.
viimeinen osasto jakso. (the day when i died, 21.5)
koulun loppu.
kesä alkoi.

k e s ä k u u
terapiakäyntejä,
tukihenkilökäyntejä.
PROVINSSI!
isän puolelle pikkuveljen synty.

h e i n ä k u u 
viimeinen tukihenkilökäynti.
solarsound!
TÄYTIN 18!
kotoa sirtyminen asumisvalmennusyksikköön.
kavereiden kanssa oloa.

e  l o k u u
koulu alkaa (datanomi).
ja siellä tapasin hänet.
1/4 kavereista täysi-ikäisiä!
baarissa ramppailua (palaveri)
terapiakäyntejä lisättiin.
bileet.

s y y s k u u
ensimmäistä kertaa karmaan (siitä alkoikin alamäki)
matka jyväskylään.
uudet bileet (jotka eivät päättyneet hyvin)
3/4 kavereista myös täysi-ikäisiä!

l o k a k u u
4/4 kavereista täysi-ikäisiä
syysloma.
HELSINKI-TALLINNA REISSU KAVEREIDEN KANSSA!

m a r r a s k u u
nanowrimo! (joka jäi kesken)
neljänä peräkkäisenä viikonloppuna baarissa.
ilari johansson seinäjoki salissa!

j o u l u k u u
joulu.