Mielestäni tylsin metafora kautta aikojen on: "Mun elämä on yhtä vuoristorataa". Mutta se on taas osuvin. Mun elämä on ollu ja yhäkin on yhtä vuoristorataa.
Oon nyt lukenu muutan teidän sairaankauniiden julkaisuja miettinyt: "Viittinköhän minäkin?" No totta helvetissähän mä viittin! Oon nimittäin ollu (lähes) aina sellainen ihminen, joka miettii, mitä muut musta ajattelee. Nyt ajattelin heittää tuon ajattelutavan syrjään ja kirjoittaa, miten musta on tullu tälläinen. Sairaankaunis.
Lapsuudesta en muista paljoa, mutta mulle on kerrottu, että olin aina iloinen ja puhelias. Ulospäin olen ollut aina iloinen, koko ajan hymysuin ja nauramassa jonkun tyhmille jutuille. Mutta mikään ei kestä ainiaan. Kaikki alkoi mennä alamäkeä.
Ysiluokalla, yhden loman jälkeen, annoin luokanvalvojalleni lapun jossa kysyin: ”Onko koululla psykologia”. Ei ollut, mutta terkkarille voisin mennä puhumaan. Ja niin minä menin, mutta en puhumaan. Olin kirjoittanut kirjeen hänelle, jossa kerroin kaiken mikä minua vei alaspäin. Kirjeessä kerroin mm. kuinka minusta tuntui, että olin lihava, kuinka minusta tuntui, että koulu ei suju ja kuinka minusta tuntui, että en jaksa enää elää. Halusin kuolla.
Terkkari soitti minulle ajan nuorisoasema Steisille. Puhuin siellä Johannan kanssa. Kävin Steissillä jonkin aikaa, ennen kuin minulle tehtiin lähete nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Siellä sain puhua Sonjan kanssa. Tässä vaiheessa olen jo lukion ykkösellä. Vuosi on 2013. Se edellis kesä oli mennyt hyvin, kuten kaikki kesät minulla. Olin taas se iloinen Tiia. Mutta sitten koulu alkoi. Taisin tietää jo heti ensimmäisestä päivästä, että lukio ei ole minua varten. Jo ensimmäisenä päivänä taisimme puhua yo-kirjoituksista. En kumminkaan saanut sanottua kenellekään tästä kouluahdistuksesta.
8.9.2013 oli sunnuntai-ilta. Koulussa oltiin oltu vasta noin kaksi kuukautta. Se oli jonkinlainen päähänpisto. En ollut suunnitellut mitään edes. Se vain tapahtui. Olin kotona. Äiti oli mennyt tupakille ja mä menin lääkekaapille. Otin, en edes muista montako, Imovane tabletteja. Mua ei edes jännittäny, en kyllä edes tiennyt toimisivatko ne, mutta odotin kuolemaa. Äiti on kertonut jälkeenpäin, että kun nousin sohvalta, niin en meinannut pysyä pystyssä ja hoipertelin. Taisin kaatua keittiön lattialle, en muista. Äiti vissiin soitti ambulanssin ja kuskit antoivat mulle varmaan lääkehiiltä, koska ainut asia minkä muistan siitä illasta, on paha maku suussa. Mut vietiin ambulanssilla Y-talolle. En muista mitään muuta.
9.9.2013 oli maanantaiaamu. Olisi koulupäivä ja mä olin Y-talolla makaamassa vuoteessa. Kavereille piti ilmoittaa, missä olin. Soitin yhdelle ja muitakin oli kuulolla. En muistaakseni pystynyt olemaan itkemättä. Pyysin heiltä anteeksi.
Taisin peräti itse ehdottaa lääkärille, joka minua tuli katsomaan, että pääsisinkö Törnävän osastolle. Hän teki lähetteen. En muista kumpi ajoi, äiti vai isä, mutta pääsimme kumminkin Törnävän akuuttipolille. Siellä minulta kyseltiin taas lisää kysymyksiä. Halusin osastolle ihan vapaaehtoisesti. Pääsin T19 nuorisopsykiatrian osastolle. Ensimmäinen yö oli hirveä. Minua pelotti olla siellä.
Tuosta päivästä alkaen vietin kuusi viikkoa osastolla. Ja tuosta ensimmäisestä osastojaksosta alkoi myös ns. ”osastokierre”.
Kun pääsin ensimmäisen kerran pois, niin jatkoin lukiossa (vuosi on 2014 ja taisi olla talvi). Alkuunhan se meni ihan hyvin. Olin ottanut kursseja pois niin että minulla olisi vain kolme jaksossa. Mutta silti, ne samat asiat alkoivat tulla päälle. Kirjoitin taas, tällä kertaa äidille. Minulla oli itsetuhoisia ajatuksia ja olin yrittänyt viillellä. Olin vihainen itselleni, kun en pystynyt ”kunnolla” viiltelemään. Mä ”viiltelin” aina suihkussa, koska silloin veri valui veden mukana viemäriin ja se ei sattunut niin paljoa. Pelkäsin (ja pelkään yhäkin) kipua. Olin vihainen, koska en pystynyt tappamaan itseäni. Uusi reissu osastolle. Enää minua ei pelottanut olla siellä. Tällä kertaa olin vähemmän aikaa (neljä viikkoa). Päätimme silloisen omahoitajan kanssa, että lukio jää nyt sikseen. Enää en sinne palaa. Keksimme sopivan ratkaisun, Ammattistartti. Menin kesken lukuvuotta sinne, kerkesin olla siellä kaksi kuukautta ennen kesälomaa. Aloitin tuolloin myös terapian (toisen) Johannan kanssa. Vielä tänäkin päivänä käyn hänen luonaan.
Kesä meni jälleen hyvin.
Olinkohan mä kerinny olla peräti kaksi viikkoo Ammattistartilla (ja vuosi on 2015, syksy), kun päätin että ei enää. Olin ottanut isäni kihlatun Sirdalund – lääkkeitä. Ne eivät olisi voineet tappaa minua, mutta se ajatus rauhoitti minua. ”Jos otan nyt näitä, niin ehkä kuolen tai joudun koomaan”. Kouluun asti kumminkin pääsin ja siellä lääkkeet alkoivat vaikuttaa, minua väsytti liikaa. Laitoin viestiä äidille ja sitten opettajalleni. Äiti neuvoi laittamaan isälleni viestiä, koska hän olisi lähempänä ja kerkeisin aikaisemmin hakemaan. Opettajani antoi minulle luvan. Iskä haki mut. Kun pääsimme äidin luo, mietimme mitä tehdä. Päädyimme menemään akuuttipolin kautta osastolle, taas. Tämä oli kolmas kerta. Sain uuden omahoitajan.
Olin taas osastolla muutaman viikon ja mietimme mitä tehdä, että mun elämä ei menisi osastolla hyppäämiseksi. Olin tuolloin 17 ja kun täyttäisin 18, niin en enää pääsisi nuorten osastolle. Sovimme lääkärin (taas uuden) kanssa, että alkaisimme pitää Interval – jaksoja, jolloin olisin 5-7 päivää osastolla ja näin näkisimme miten minulla menisi. Ajatuksena oli, että kun tietäisin milloin saan hoitoa, niin minulla olisi rauhallisempi olla koulussa.
Se minkä kaikki sanoivat olevan omituista, oli että minä viihdyin osastolla. Interval – jaksot olivat erilaisempia kuin itse ”normaalit” osastojaksot. Minäkin olin erilaisempi. Minä pidin hauskaa osastolla. Olin seurana hoitajille ja muille nuorille. Aloin pitään ns. ”ajatusvihkoa” (ei, se ei yhäkään ole päiväkirja) kolmannesta osastokerrasta asti. Se säilyi aina sinne viimeisempään Interval – jaksoon asti. Yhteensä mua on kirjattu sinään ja kirjattu ulos yhdeksän kertaa. Yhdeksän kertaa mä ramppasin osastolla ja joista viisi olivat ”iloisia” (eli Interval) kertoja. En tiiä arvaako sitä, mutta kiinnyin osastoon ja se hoitajiin, erittäin paljon. Mulla meni monta kuukautta, ennen kuin pystyin irrottamaan itseni koko paikasta ja ihmisistä siellä. Ehkä olen vieläkin hieman kiinni siinä paikassa. Ja koska kuuntelin siellä paljon musiikkia niin ne samaiset laulut, joita kuuntelen vieläkin, tuovat muistoja mieleen. Eli älä usko lauluihin.
Yhdellä kerralla, joko osastojaksolla tai Interval, minulla alettiin epäillä kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Alkujaan mun diagnoosini on F32.8 eli epätyypillinen masennus. Nyt vasta viime vuonna, 2015, mulla todettiin ja virallistettiin F31.9 eli määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Nyt osastoajat ovat ohitse ja mä elän elämääni nii hyvin kuin pystyn. Otan lääkkeeni (Abilify 15mg) joka aamu ja se oikeasti auttaa, koska huomaan eron päivissä, milloin olen ottanut se ja milloin en. Silloin kun olen unohtanut ottaa niin tunteeni pomppivat. Pienetkin asiat vievät alas tai ylös.
Olen onnistunut tekemään asioita, joita en ikinä olisi uskonut tekeväni. Olen saanut rohkeutta itselleni lisää. En tiedä sitten, johtuuko se siitä, että olen kasvanut ja ”aikuistunut” vai sitten johtuuko se myös mun voinnista? Olenko alkanut voimaan niin paljon paremmin, että ne asiat, jotka olivat aikanaan ylitsepääsemättömiä, ovat nykyään niin helppoja? Ehkä tää tästä.